Luovuus, tuo vahingollinen virus!

Luovuus on yksi ihmisen ominaisuuksista, joka tulisi tuhota mahdollisimman varhain, ja onneksi näin yleensä tehdäänkin.
Luovuus on aidan yli kiipeämistä, vaikka valmis porttikin yleensä löytyy. Ja jos porttia ei ole, niin onhan meillä insinöörejä jotka sen rakentavat.
Jos luovuutta ei kitketä lapsuudessa, johtaa se pian anarkiaan, jossa kukaan ei käytä porttia.

Luovuus on ihmisen suurin pahe.
Ja miksi luovuus on niin vahingollista ja tuomittavaa? Jokainen fiksu ihminen tietää, tai ainakin hänen tulisi tietää, että yhteiskunta rakentuu järjestykselle. Maailma on matemaattista kuvaa, jossa on tiukka säännöllisyys ja säännöt.
Jokainen tietää että aina jos on aita, on siinä myöskin portti tai aukko, josta kulkea.
Onneksemme lehmät eivät ole luovia, ja siksipä ne eivät hypi aitojen yli, saati lennä!
Ne syövät iloisina ruohoa!

Luovuutta on monenlaista. Se ilmenee taiteissa, vaikkapa musiikissa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa, mutta myöskin niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin hampaiden pesussa.
Lukeminen ja ajattelu ovat sellaisia asioita, jotka saattavat johtaa luovuuden käyttöön. Ja siksi onkin äärimmäisen vahingollista että maailmasta löytyy kirjoittajia, jotka uskaltavat ajatella ja kirjoittaa ajatuksiaan.
He eivät tiedä että maailma on viisaita ihmisiä täynnä ja meidän tulisi kuunnella heidän lausuntojaan.
Yksi kirjoittaja, aidan yli kiipijä, jota suuresti vihaan, on Ruukinmatruunana esiintyvä täti joka kirjoittaa, mitä nyt milloinkin kirjoittaa.
Hyvin vahingollista on, että hän usein myöskin tietää ja yhdistää tietoa, luoden niistä ajatuksia ja päätelmiä. Hän ei kykene havaitsemaan sitä porttia, josta kaikkien tulisi kulkea. Sitä porttia, joka aidassa jo on. Sitä että meillä on jo viisaita ihmisiä, jotka kyllä kertovat kuinka asiat oikeasti ovat!
Toisekseen hän on nainen, ja minun luonnon etuoikeuttamana miehenä on äärimmäisen vaikea kuvitella että naiselle annettaisiin oikeus luovuuteen ja ajatteluun.

Mutta jatkakaamme matkaa luovuuden alkulähteille! Missä tuo vahingollinen ominaisuus on sai alkunsa?
Meidän on syytettävä siitä historiaa, sillä se on ominaisuus, jonka on täytynyt syntyä tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten. Jossakin hämyisessä luolassa. Onneksemme olemme vihdoin saapuneet nykyaikaan ja tuo menneisyyden ja alkukantaisuuden riippakivi on syytä purkaa ja kitkeä.

Ehkä se menneisyyden Jorma, tuo metsäisten salojen alkukantainen olio, tarvitsi luovuutta?
Tuossa jo aiemmin pohdin, kuinka ihminen ei ole kovinkaan vikkelä, eikä juuri kovinkaan vahva, paitsi tietysti minä. Koska tuo Jorma oli hidas ja heikko, tarttui tuohon mieheen sairaus nimeltä luovuus, eikä päästänyt irti.
Meillä kaikilla on pääkoppa. Siellä tekee työtään sellainen matemaattinen laskukone. Se säilöö tietoa ja kokemuksia, ja jos me joskus jotakin tietoa tarvitsisimme, prosessoi tuo laskin tietoa ja sylkäisee se sen rationaalisen tiedon ulos. Kenellä nopeammin, toisella vieläkin vikkelämmin. Yleensähän tietoa ei mihinkään tarvita, sillä viisaat miehet tietävät kaiken.
Maailma siis koostuu tiedosta ja loogisuudesta. Metsässä on joko puita tai sitten se ei ole metsä.
Mutta tuo Jorma, joka eli ennen kirjoitustaitoa, ei tiennyt loogisuudesta yhtään mitään. Hän oli puolustuskyvytön tuota luovuuden sairautta vastaan.
Koska häneltä puuttui tietoa, ei hän osannut kirjoittaa, ei lukea, ei rakentaa auraa, saati traktoria tahi pilvenpiirtäjää.
Niinpä hän rakenteli puunuijia. Koska hän samoili metsissä, oli hänellä pääkopassaan jonkinlainen kartta, jossa polkuja.
Luovuutta ei oikeasti tarvita yhtään missään, mutta kävi niin että samoillessaan jossakin metsässä, kadotti Jorma nuijansa.
Looginen ja fiksu ihminen tietää että nuijia saa vuolemalla puusta, ja polkua seuraamalla saa rautakaupasta Fiskarsin kirveitä. Koska Jorma oli metsässä, kadotti nuijansa, mutta pääkopan kartta ei neuvonut polkua rautakauppaan, oli Jorma aseeton mies. Puolustuskyvyttömän miehen kimppuun hyökkäsi paha sairaus, luovuus, ja niinpä Jorma rakenteli kivikirveen, joka on ensinnäkin huono, mutta myöskin vahingollinen kapistus. Mutta hän poikkesi polulta!
Siitä lähtien, ellei jo sitäkin ennen, ihmisen mieleen syöpyi sairaus, joka luovuutena tunnetaan.
Luovuus on taipumusta tehdä asioita eritavalla. Kysyä ”miksi?” ja kokeilla.
Se on täysin umpimielinen virus, joka pyrkii valtaamaan meille luontaisesti kuuluvien aistien paikan, ja korvaamaan reaalielämän kaikenlaisilla höpöhöpöjutuilla.
Ihmisellä on siis aistit. On näköaistia, kuuloaistia, hajuaistia. Ja nuo aistit asettavat meille elämän rajat. Olemme aistiemme vankeja.
En millään viitsisi alkaa pohtimaan mitään empiiristä tutkimustietoa, mutta empiirisesti todettu asia on suunnilleen sitä, että olemme saaneet männynkävyn käteen ja todenneet sen näkö ja hajuaistillamme ja hihkaisseet: Hei, on se männynkäpy!
Jos olisimme jalattomia, kuten delfiinit, emme pystyisi tutkimaan empiirisesti männyn käpyjä, eikä se silloin olisi männynkäpy.
Koska delfiineillä ei ole jalkoja, ei ne ole luovia.

Luovuudesta on saattanut joskus muinoin olla jossakin tilanteessa jopa hyötyä, mutta nykyään kun tiedetään jo kaikki, on luovuus lähinnä ongelma.
Sen tietävät kaikki vapaa-ajattelijat. Vapaa-ajattelijat on ryhmä rationaalisesti fiksuja ihmisiä, jotka pyrkivät irtautumaan meitä vaivaavasta menneisyyden viruksesta. Kuten nimi ”Vapaa-ajattelijat” kertoo, rakentuu se sanoista ”vapaa” ja ”ajattelu”. Lyhyesti ymmärrettynä he ovat vapaita ajattelusta. Vapaita luovuudesta.

Jos kirjoittaisin asiablogia, pyrkisin jakamaan neuvoja kuinka tuo luovuus saadaan tapettua!
Mutta se pieni rikollinen luonne ruokkii mieltäni, saattaen minut ja teidät turmion tielle. Jos se luovuus johtaakin anarkiaan, aitojen ylihyppelyyn ja kaikkeen sellaiseen mikä on vahingollista, olen siihen teitä yllyttämässä!

Ehkä luulet että et ole luova? Minä väitän toista. Minä luulen että tuota sairautta ei niin vain tuhotakaan, vaan se on sinulla! Se on kätköissä, muttet rohkene sitä käyttää!
Minä uskon että sinä olet luova! Oletko koskaan kysynyt kysymyksen miksi? ”Miksi”, on sana joka paljastaa luovuuden. Luovuus pystytään ajamaan piiloon nauramalla kysymykselle. Luovuus piiloutuu pelon keskellä.

Luovuus, hulluus ja tyhmyys kulkevat usein käsikädessä. Joskus luovuuden ja hulluuden välille on vaikea vetää rajaa.
Lapset ovat usein hyvin luovia. Ainakin pojista suurin osa on joskus kulkenut ikkunan kautta ulos.
Kaikki järkevät ja fiksut ihmiset tietävät että aina löytyy ovi josta kulkea. Luovuuden sairaus käskee joskus kulkemaan ikkunasta. Helpoin tapa tappaa tuo luovuus, on ruoskia se pelon taakse piiloon. Eipähän poika enään kulje ikkunasta!
Toisaalta näin pieneen rikosteluun ihmisiä yllyttävänä en koe ikkunasta hyppelyä kovinkaan vakavana. Ellei siitä aiheudu todellista vaaraa kenellekään.
Nimittäin yleensä pojat pian huomaavat että ovesta on huomattavasti helpompi kulkea kuin ikkunasta ja he siirtyvät tekemään jotakin muuta ilkeyttä. Luovuus paljastuu tyhmyydeksi, mikäli näin ei tapahdu.

Mutta sinä olet luova mikäli edes joskus mietit ”Miksi?”, ja saat siihen sellaisen ratkaisun, mitä et ole ennen huomannut.
Mutta luovuus liittyy aina tekemiseen ja ajatteluun. Jos lopetat tekemisen ja ajattelun, tai mahdollisesti pelkäät että joku pitää sinua typeryksenä, luovuutesi kuolee.
Silloin vain myötäilet muiden ajatuksia!
Jatka siis ajattelua, kyseenalaista ja älä koskaan välitä vaikka olisit joskus väärässä! Kaikki ovat joskus väärässä, eikä vääriä ajatuksia ole!
Minäkin olen monesti väärässä, mutta tärkeintä ei ole olla aina oikeassa, vaan tärkeintä on ajatella!
Ryhdy siis sinäkin pieneksi rikolliseksi ja ryhdy ajattelemaan!
Mutta muista!!!
Sillä hetkellä kun tiedät varmasti olevasi oikeassa, olet hyvin todennäköisesti väärässä!


Tässäpä kuva jonka 4-vuotias tyttäreni piirsi. Kuvassa pitäisi olla isä, keskellä piirtäjä itse ja äiti, mutta koska kuvaa on piirretty luovuuden sairauden vaivaamana, ei se muistuta lainkaan heitä. Lähinnä viivoja sinne sun tänne.

Ajokortti ja rekisteriote kiitos!

Tammikuisena päivänä ei tarvinnut veivata ikkunaa auki, vaan poliisi lähestyi kirjeitse kysyäkseen ajokorttia ja jonkinlaista kirjallista vastinetta.
Otin näppäimistön karkeisiin käsiini ja raapustin vastauksen I.
Tiesin kuinka byrokratia toimii ja arvasin että sieltähän tulee uusi kysely ja entistä monimutkaisemmalla kielellä.

Ja näin kävi, mutta jokin yllätti. Uusi kysymys tuli sähköpostilla ja hyvin selkeänä.
Se meni jotakuinkin näin:

Kiitokset vastineestasi ja ymmärrän kyllä huumoria...

Vastaajana oli ylipoliisisetä, joka selkeästi omasi elämänkokemusta ja oli ymmärtänyt asiakaspalvelun tärkeyden. Niinpä hän jatkoi:
...omaatte selkeästi normaalia suomalaista paremman kirjallisen annin...

Ihminen on hassusti rakennettu. Kun heittää kepillä, se puolustautuu usein hyökkäämällä. Kun valelee hiukan hunajaa, leppyy kiukkuisinkin karhu.
Ja niinpä tuo ylipoliisisetä tarjosi samalla minulle ruusuja, kysyen uutta vastinetta. Lyhyttä ja ytimekästä, joka sisältäisi vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

- ammatti / toimenkuva työssä
- työmatkoihin tarvittava oman ajoneuvon käyttö
- työssä tarvittava ajoneuvon / ajoneuvojen käyttö
- muuta ns. pakollista ja välttämätöntä ajoa
mihin ajokielto johtaa, ajokiellon merkitys käytännön järjestelyissä, korvaavan työn mahdollisuus

Osasinkin siis odottaa uutta vastinepyyntöä. Ja kuten shakissakin, omaa siirtoa tehdessäni mietin kuinka vastustaja siihen reagoi, ja minkälaisia mahdollisuuksia se minulle seuraavalla vuorolla avaa?
Koska tiedän että pääosa poliiseista on varsin fiksuja, osasin odottaa myöskin tuon kaltaista siirtoa.
Poliisin agressiivinen siirto olisi ehkä avannut enemmän mahdollisuuksia tehdä hauskoja siirtoja, mutta peliä pelattiin herrasmieshengessä.
Ja koska peli eteni hyvässä hengessä, en aikonut kaivaa kuoppaani kohtaan, jossa vastapuoli varmasti jonkun väärinymmärtäjän tulkinnan mukaan haukkui suomalaiset huonoiksi kirjoittajiksi.

Toisaalta peli ei myöskään edennyt. Minulle oli alunperin ehdotettu sopuratkaisua, 6 viikon kotiarestia. Agressiivisella pelillä olisin voinut saada 8 viikkoa, ja herrasmiespelissä 4 viikkoa.
Mutta tylsä peli on tylsää ja ajatuksenani oli tehdä yllättäviä siirtoja.

Asun syrjässä, keskellä kaikkea kivaa. Täällä, matkojen päässä, ei julkinen liikenne kulje ja auto on melko välttämätön.
Ilman autoa saattaa kuolla nälkään, ja jos kauppaan lähtee aamulla kävellen, keretäkseen illaksi taas kotiin, sudet taatusti syövät sinut matkalla.
Elämä täällä on julmaa ja ankaraa, joskin aurinko paistaa aina, ja niinpä auto ja internet on portti ulkomaailmaan. Meillä ei ole lehmiä, mutta lapsia kyllä, ja niinpä maitoa joutuu hakemaan joka päivä ainakin kolmisen kertaa kaupasta.
Kävellen, jos sudet eivät matkalla minua söisikään, tuottaisi maidonhakureissut yllättäviä ongelmia.
Mutta luovuus on ihmiselle tuikitarpeellinen ominaisuus.

Niinpä ajattelin kuitata vastauksessani kotiarestista aiheutuvat ongelmat mitättömiksi. Minäpä hankin lehmän ja kunnon kirkkoreen, jota vetämään kelpo ruunan. Kerronpa vielä hankkivani 3D tulostimen, jolla leivän ja työssäni (ikkunanpieliä) tarvitsemani laudat ja maalit saan näppärästi printattua kotisohvalle.
Vastaukseni loppuun ajattelin sijoittaa pienen ansakuopan.
Imurikauppiaat käyttävät tuota ansakuoppaa usein hyvällä menestyksellä.
Ensin asiakas saadaan nyökyttelemään hyvien juttujen parissa. Lopulta isketään haastava isku, jota on vaikea vastustaa.
Se perustuu ihmisen psyyken hassuun toimintaan. Meistä kukaan ei halua olla tyhmä.
Niinpä imurikauppias ei aluksi ole myymässä meille mitään. Se vain esittelee, kertoo hyviä juttuja, joille me nyökyttelemme. Jutut eivät liippaa asiakasta kovinkaan läheltä ja tarkoituksena on aluksi vain saada asiakas nyökyttelemään sillä kohtaa, kun kerrotaan se kohta, jossa joku totaalinen tollo jätti imurinsa ostamatta.
Kun hiljaa nyökkäämme tuohon, tulee viimeinen isku, eli kysymys: Eikö ollutkin käsittämättömän tyhmä tyyppi? Onneksi me emme ole niin tyhmiä ja sinä ainakin olet todella ajatteleva tyyppi!
Silloin me olemme pudonneet monttuun, sillä me olemme hiljaa myöntäneet että vain tyhmä ei osta imuria, ja meidän päällemme on valeltu hunajaa kertoen että mepä olemmekin fiksuja!
Montako imuria pistetään pakettiin?

Tuo taktiikka ei mielestäni ole reilua, mutta ajatukseni oli silti kokeilla sitä poliisiin. Suomessa toimii vallan kolmijako, jossa eduskunta toimii lainsäätäjänä, poliisi valvoo ja oikeus jakaa tuomioita. Tässä ratkaisussa poliisi toimi myös tuomion jakajana. Tuomion jakaja joutuu pohtimaan mitä lainsäätäjä on lakia laatiessaan tarkoittanut.
Ajatukseni oli sanoa suoraan että lainsäätäjä on halunnut rangaista tällaisista teoista, ja vedota lopuksi päättävän poliisin oikeudenmukaisuuteen. En siis olisi yrittänytkään puolustautua, vaan vedota päättävän poliisin viisauteen. Siihen että hän varmasti tietää mikä on oikeudenmukainen ratkaisu. Mikä on oikeus ja kohtuus.
Poliisikin on vain ihminen joka tekee virheitä. Niinpä se että myönnän tehneeni inhimillisiä virheitä ja vetoan siihen että minut tuomitaan juuri sillä ankaruudella, minkä lainlaatija on inhimillisistä virheistä säätänyt, olisi saattanut tuomion jakajan uuteen tilanteeseen.
Kaikki vaihtoehdot sotisivat oikeudenmukaisuutta vastaan.

Toisaalta ajatus soti omaa moraaliani vastaan. Mielestäni hyvän imurin voi ostaa prismasta ja kaiken kaupan tulisi perustua vain tarpeeseen. Pelin pitäisi olla reilua, ilman mitään huomaamattomia verkkoja mihin sotkeutua.
Mutta huumori ei maksa mitään. Toisaalta olen itse perin kyllästynyt siihen että tärkeintä ei ole se että teet jotakin, vaan tärkeintä on että selviydyt niistä solmuista, joita tiellesi lasketaan.
Usein puhutaan että kansa ei ymmärrä politiikkaa ja politiikka ei ymmärrä kansaa. Onko valtio ihmistä varten vaiko ihminen valtiota varten?
Tuo kysymys on karannut hyvin monelta päättävältä taholta.
Mutta niitä solmuja mitä tiellemme lasketaan on joskus vaikea avata. Laki ja asetukset on hyviä ja tarpeellisia, mutta joskus soisi päättäjille ymmärrystä miksi lakeja ja asetuksia laaditaan.
Ja porkkana on yleensä parempi kuin keppi.

Vaan ajattelinpa turvautua huumoriin. Ajattelin syyllistyä vieläkin suurempaa rötökseen. Lahjontaan.
Suoranaista lahjontaa ei Suomessa onneksi esiinny, mutta kaikenlaisten lehmänkauppojen tekeminen on melko yleistä, varsinkin politiikan teossa.
Jospas tarjoaisin 4 viikon kotiarestista koko poliisilaitokselle tuplajuustohampurilaiset Seinäjoen Abc:llä? Kuudesta viikosta tavalliset juustohampurilaiset ja kahdeksasta muumitikkarit? Mikäli kortti säilyisi omassa taskussani tarjoaisin hymyn ja iloisen mielen.
Tuossa ratkaisussa olisin aina voittajana.
Olisi hienoa kertoa kuinka onnistuin lahjomaan poliisin tarjoamalla koko poliisilaitokselle juustohampurilaiset.

Mutta pohdiskelin asiaa liikaa ja kävin taistoa omaa moraaliani vastaan. Aika riensi ja omissa ajatuksissani tuon vastineen viimeinen jättöpäivä oli tiistaina 15.helmikuuta.
Olin kirjailemassa vastinettani, kun avasin internetin ihmeellisen sähköpostilaatikon. Siellä odotti jo asian ratkaisu.
Poliisi oli päättänyt että he eivät kaipaa korttiani, vaan saan säilyttää sen omassa taskussani.

Asia ratkaistiin siis tuolla alkuperäisellä vastineellani. Liekö asiaan vaikuttanut seikka, että vaimoni ei ole erityisen pahapäinen, eikä kotiaresti olisi silloin rangaistus ollenkaan?

Joka tapauksessa kiitokset Seinäjoen poliisille!
Hymyillään kun tavataan! Ja ajellaan varovasti.





Kuva on Suomenlinnasta. Siellä on avovankila, jonne minäkin olisin varmaan joutunut yrittäessäni lahjoa poliisia. Maailma olisi ehkä näyttänyt iloisen vaaleanpunaiselta?

Pariudu, pakene ja etsi porkkanoita!

Joskus, vajaat sata vuotta sitten, pienellä etelä-pohjalaisella kylällä heilui kirves ja saha. Kylälle rakennettiin koulua.
Koulu oli kyläyhteisön sosiaalinen keskus. Se kasvatti maailmalle jurrikoita, jotka rakensivat maan.
Lopulta pieni sivukylä eli auringonlaskun aikaa. Ensin lähti kauppa, sitten loppui koulu.
Lapset kasvoivat, muuttivat kaupunkeihin, siirtyivät kohti etelää.
Tarina on tuttu, monelta kylällä.

Jossakin päin, eteläisessä Suomessa kaksi katsetta kohtasi toisensa.
Syntyi leijonalauma.
Elämän perusta rakentuu turvallisuudesta. Turvallisuuden päälle kasvaa haaveita, joista toiset toteutuvat, toiset eivät.
Tuhansia ja taas tuhansia vuosia ihminen on elänyt laumassa. Yhteisöissä jossa jokaisella on ollut oma tehtävänsä, oma paikkansa.
Ihminen on aika heikko, verrattaessa vaikkapa karhuun. Se on myös hidas verrattaessa jänikseen.
Ihmisellä ei ole valmiita ominaisuuksia voittoon, eikä pakenemiseen.
Samoin se on hidas oppimaan elämän taidot.
Siinä missä villi ja vapaa karhu oppii elämän välttämättömyyden taidot vuodessa, tarvitsee ihminen vähintään 15, joskus koko elämänsä oppiakseen
Mutta ihminen on menestynyt. Se on kyennyt rakentamaan yhteisöjä, jossa jokaisella on paikkansa.
Ihminen on joukkuepelaaja.
Vaikka jänis on nopea, ei siitä ole pelaamaan jalkapalloa. Ja hassua se olisikin. Sata pupujussia juoksisi yhden pallon perässä. Juuri jollakin hetkellä joku tohelo tuuppaisi pallon omaan päätyyn, ja koska siellä ei olisi puolustusta, saati maalivahtia, olisi peli sitä myöten pelattu.
Jäisi porkkanat saamatta, eivätkä jänikset siksi pelaa jalkapalloa.
Ne vain pariutuvat, pakenevat ja etsivät porkkanoita. Elämä on siinä.

Mutta ihminen on oppivainen. Se osaa katsoa mallia ja toistaa mitä muut tekevät.
Ja minusta hassuinta on, että ihminen kopioi vauhdilla tuota suloisten pupujussien mallia.
Pariudu, pakene ja etsi porkkanoita! Se on siinä.

Ihmisen tärkein ominaisuus, sosiaalisuus ja yhteisöllisyys on jäänyt huomioimatta.
Ja koska ihminen ei opi vuodessa, eikä edes viidessätoista vuodessa, että menestyksemme perustuu nimenomaan joukkuepelaamiseen, milloin sitten?

Jokainen kaipaa yhteisöä. Se etsii laumaa johon kuulua. Tuo historiallinen kutsu on koodattu perimäämme. Se kysyy hyväksyntää ja etsii omaa paikkaansa laumassa.
Pelin säännöt ovat muuttuneet. Niitä on yksinkertaistettu.
Tärkeintä on vain juosta saman pallon perässä ja tehdä maali.
Ja koska meillä kaikilla on erilaisia ominaisuuksia, opittuja ja perittyjä, on elämän tuhlausta jättää ne käyttämättä.
Siksipä jokaisen paikka, on se sitten hyökkäyksessä, puolustuksessa, valmennuksessa, vaihtopenkillä tai vaikkapa kannustusjoukoissa on tärkeä.

Mutta missä ihminen oppii tuon monimutkaisen pelin kuviot, jota jänis ei oppinut?

Nuo kaksi silmäparia, jotka kohtasivat jossakin päin eteläistä Suomea, halusivat perustaa lauman.
Pienen sosiaalisen yhteisön, joka lähti kasvamaan.
Koska maailma oli muuttunut, eikä kotiluolan lieden välttämättä tarvinnut olla koko ajan lämmin, vaan valmispitsan pystyi näppärästi lämmittämään mikrossa, vapautti se molemmat metsästämään.
Toisaalta tehokkus määräsi metsästysajat, ja niinpä kävi että toinen metsästi porkkanoita yöllä, toinen päivällä.
Vaan siinäpä piilee vaara. Nykyään sivistyneet psykologit ymmärtävät että ihmisen sosiaaliset- ja fyysiset taidot opitaan pääsääntöisesti lapsuudessa. Lapsuus rakentaa elämämme täytekakun ja se mitä saamme aikuisena siihen pinnalle, on vain kauniita kynttilöitä. Ja moni kakku onkin päältä kaunis.

Mutta sitä, mikä ihmisestä tekee ihmisen, ei ole vielä oikein ymmärretty. Päinvastoin siinä otetaan takapakkia. Yhteisöllisyys, kuuluminen johonkin, juurtuminen johonkin kulttuuriin ja hyväksyminen itsensä osana sitä, tekee ihmisestä ihmisen. Se erottaa ihmisen jäniksestä, joka vain pariutuu, pakenee ja etsii porkkanoita.

Vaan sattuipa niin että nuo molemmat silmäparit olivat eläneet lapsuuden turvallisuudessa.
Siellä oli kasvanut kaksi leijonanpentua, joille maailma oli vapaa. Se näytti maailman iloisena ja vapaana mahdollisuuksille.
Saman mahdollisuuden he halusivat tarjota uusille leijonanpennuille. Maailma on vapaa ja siellä on jokaiselle paikka. Siellä on lämmin ja turvallinen kotiluola, jossa oppia elämää ja löytää aikanaan oma paikkansa.

Tuo koulu, joka sata vuotta sitten oli rakennettu kyläyhteisön keskukseksi, kansan sivistämiseksi, sai uuden tehtävän.
Sinne muutti tuo pieni lauma, joka on sittemmin kasvanut kahdesta silmäparista jo seitsemään.
Isä hoitaa omaa porkkamaataan koululla, äiti kulkee kotoa naapurikunnassa hoitamassa omaa kutsumustaan.
Lapset kiipeilevät puolapuissa, roikkuvat rekkitangolla, keinuvat köysillä, mutta heitä kiinnostaa kaikki, mikä liittyy touhuamiseen. He näkevät läheltä ilot ja surut, ja sen että elämä ei ole taistelupaikka, jossa taistellaan korkeimmasta paikasta. Se on yhteisö, jossa eletään niin että jokaisella on turvallista. Sieltä on joskus helppo lentää omaan maailmaan ja nähdä elämä avoimena, turvallisena ja täynnä mahdollisuuksia.
Niinpä he juoksevat innolla myöskin sille porkkanamaalle, jota isä kasvattaa.

Elämä tallentuu muistoihin. Joskus sitä tallentuu myös kameraan.
Porkkanamaaltakin tulee otettua joskus kuvia.
Ja joskus on hauska liittää nuo kuvat erilaiseen kontekstiin. Tässäpä vielä kertaallen tarina, joka saa ehkä jossakin välissä jatkoa.

ps. videossa on suomenkieliset tekstitykset. Mikäli ne ei näy, klikkaa video näkymään youtubeen tästä ja paina cc nappia videon alareunassa.

Pikkurikollinen paljastui ekoterroristiksi!

Uuneissani palaa vuodessa 10 kuutiota koivuhalkoja. Pyrkimykseni on vähentää joka vuosi tarvitsemaani energian määrää. Minusta ajatus siitä että pystyisin joka vuosi tehostamaan toimiani vaikka 2-3% olisi hyvä.
Eilis iltana, kun lapoin halkoja uuniin, tein sen haikein mielin. Halasin joka halkoa ja jätin jäähyväiset niille. Minut oli tuomittu ympäristöterroristiksi, ja mistäs muualta kuin kukkulan huipulta...

Leo Stranius, Luontoliiton pääsihteeri, ympäristöasiantuntija ja ituviljelmän Don Quijote huuteli siellä kuuselle ; Jo riittää! Ei enempää käpyjä!

Tuohon huutoon on helppo yhtyä. Käpyjä on jo aivan riittävästi, kuusi lopettakoon kasvamisensa!
Straniuksella oli jo kelpo ämpärillinen käpyjä täynnä, ja silloinhan se riittää muillekin?

Joskus tuntuu että elämän ja luonnon ymmärtäminen on kaikkein vaikeinta juuri heille, jotka sitä kuvittelevat ymmärtävänsä. He jotka sitä ideologiansa tai työnsä puolesta pohtivat.
Vaan missäs paska, jos ei kärrynpäällä?

Talouden kasvun vihaaminen on yksi ideologia joka on helppo nähdä synkkänä kuin hiipuva hiili.
Kun ihmisille lapioidaan huolia ympäristön tilasta, niin aika moni siitä huolestuu.
Ja se on aivan oikein, mutta pitäisi ymmärtää mikä oikeasti kuluttaa luontoa ja niitä heti huomenna loppuvia luonnonvaroja.
Minä en ole mikään ympäristön vihaaja, päinvastoin. Minä uskon eläväni ekologisemmin kuin nämä monet kiukuttelevat ituhipit!
Ja minä uskallan väittää että nuo toinen silmä taskussa kulkevat ituhipit ovat pahimpia ympäristön tuhoajia.
Aitoja ekoterroristeja!

Tavoite jossa pyritään 2-3 prosentin kasvuun, ja kyllä, ikuisesti, on totta ja tuiki tarpeellista.
Ja nimenomaan ympäristön kannalta.
Miksi?

Lasketaanpa ensin tuon Don Quioten ämpärissä olevat kävyt?
En usko että Stranius tahtoo takaisin kivikaudelle. Kivikauden miljöötä on hauska leikkiä viikonloppuna vaikka Nuuksion pusikoissa.
Se on oikeasti kivaa! Hus hus kaikki sinne pusikkoon! Vaan on sieltä kiva palata viikon jälkeen kotiinkin.

Mutta ennenkuin häivytte kirkastamaan niitä aivosolujanne, kurkataan siis sinne Staraniuksen ämpäriin.
Luulisin että Stranius tarvitsee vessapaperia. Koska Stranius kirjoittaa internetin ihmeelliseen maailmaan, luulen että Sranius tarvitsee nettiä? Luulen myös että Sranius puhuu puhelimeen?
Uskon että Sranius ajelee ainakin bussilla?
Hän varmasti idättää jossakin kommuunin ikkunalasilla ituja ja katselee maailmaa.
Samalla huutaa että hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee, eikä käännä päätään.
Hänelle riittää se vessapaperi mitä hän päivittäin käyttää. Mutta osaako hän laskea kuinka puustolle kävisi jos muut toimisivat samoin? Siis jos 6 miljardia ihmistä käyttäisivät 10 palaa paperia takamuksensa siistimiseen?
Ah unohdin, Straniuksella on varmasti kuivakäymälä ja hän siistii itsensä jäkälällä. Sääli silti poroja, joidenka hyvää ravintoa hän tärvelee.

Täältä sivistyksen toiselta puolelta loppui viimeinenkin ymmärrys siinä vaiheessa kun kuuntelin Straniuksen ja EK:n Penna Urrilan haastattelun.
Stranius olisi tosiaan kaatamassa sitä kuusta joka kuluttaa niitä maassa oleilevia luonnonvaroja!
Kärjistän toki asiaa, mutta asia on juurikin niin.

Eikö Stranius ymmärrä että kun kuusi kasvaa, se estää eroosiota? Jos toimimme kuten hän kehottaa, vaivaa meitä pian eroosio.
Jaa kuinka niin?

Palataan siihen Sraniuksen käpykoriin missä oli sitä vessaperia, siivu tiedon valtatieltä, kenkäpuhelin ja peräti bussi millä pääsee sieltä kommuunista kirjastoon tai vaikkapa Lidlin roskiksista ituja koluamaan.
Starnius varmasti väittää että jos kaikki kävyt jaettaisiin tasan, niin kaikilla olisi saman verran käpyjä kuin hänellä. Ehkä jopa enemmän. Näin ei ikävä kyllä ole. Stranius porsastelee, minä porsastelen ja sinä porsastelet. Me käytämme luonnonvaroja ja resursseja enemmän kuin sitä meille luonto kykenee tarjoilemaan.
Näin se vain on.
Mutta minä en syytä ketään. Minä en osoita ketään sormella ja väitä muita pahiksiksi.
Minä en varsinkaan syytä kuusta luonnonvarojen tuhlauksista, joka juurillaan nyhtää äiti maan antimia, vaan päinvastoin tiedän että se tipauttaa koriini kävyn jos pari, mutta se myöskin estää eroosiota.

Talouskasvu toimii juuri näin. Nyt minulla tätä kirjoittaessani on edessäni ehkä on noin 15kg elektroniikkaa. Pihassani on 8 hengen tila-auto joka kuluttaa 6 litraa 100 kilometrillä menovettä.
Ehkä kymmenen vuoden kuluttua tarvitsen eteeni vain muutaman satagrammaa tavaraa, ehkä autoni kuluttaa puolet nykyisestä.
Talouskehitys nimenomaan ajaa pohjimmiltaan ihmisen ja luonnon etua.
Silloin kun talous ottaa takapakkia, ottaa myös luonto. Vaikkakin se hetkellisesti tilastoissa näyttää että kuparin louhinta on vähentynyt.
Se että me teemme tyhmiä ratkaisuja, hankimme sellaista mitä emme välttämättä tarvitse, on monesti ympäristölle tuhoisaa. Mutta vielä tuhoisampaa sille on se että uskomme että jos sen talouden kuusen kaadamme seuraisi siitä jotakin hyvää.
Päin vastoin silloin tuhoutuu onnellisuus, kohtuullisuus ja ekologisuus, jota Stranius haluaisi vaalia.
Minä kehoitan kaikkia onnellisuuteen, kohtuullisuuteen ja ekologisuuteen.
Sellaiseen meillä on jo mahdollisuus, mutta sellaiseen ei ole kaikilla mahdollisuutta. Toimikaamme niin että se olisi mahdollista kaikilla muillakin. Kaikkialla maailmassa.
Se saavutetaan vain ikuisella talouskasvulla, niin kauhealta kuin se siellä kukkulan laella kuulostaakin.
Mutta ituviljelmän Don Quijote ei sitä ymmärrä. Hän on onnellinen käpykoreineen. Kuusen joutaa kyllä kaatamaan!



Vaan minulla on ongelma. Kaadanko ensin kuusen, vain pistänkö nuo kanaset pataan? Nekin kun paskovat ja näin tuhoavat ympäristöämme?