Koulu oli kyläyhteisön sosiaalinen keskus. Se kasvatti maailmalle jurrikoita, jotka rakensivat maan.
Lopulta pieni sivukylä eli auringonlaskun aikaa. Ensin lähti kauppa, sitten loppui koulu.
Lapset kasvoivat, muuttivat kaupunkeihin, siirtyivät kohti etelää.
Tarina on tuttu, monelta kylällä.
Jossakin päin, eteläisessä Suomessa kaksi katsetta kohtasi toisensa.
Syntyi leijonalauma.
Elämän perusta rakentuu turvallisuudesta. Turvallisuuden päälle kasvaa haaveita, joista toiset toteutuvat, toiset eivät.
Tuhansia ja taas tuhansia vuosia ihminen on elänyt laumassa. Yhteisöissä jossa jokaisella on ollut oma tehtävänsä, oma paikkansa.
Ihminen on aika heikko, verrattaessa vaikkapa karhuun. Se on myös hidas verrattaessa jänikseen.
Ihmisellä ei ole valmiita ominaisuuksia voittoon, eikä pakenemiseen.
Samoin se on hidas oppimaan elämän taidot.
Siinä missä villi ja vapaa karhu oppii elämän välttämättömyyden taidot vuodessa, tarvitsee ihminen vähintään 15, joskus koko elämänsä oppiakseen
Mutta ihminen on menestynyt. Se on kyennyt rakentamaan yhteisöjä, jossa jokaisella on paikkansa.
Ihminen on joukkuepelaaja.
Vaikka jänis on nopea, ei siitä ole pelaamaan jalkapalloa. Ja hassua se olisikin. Sata pupujussia juoksisi yhden pallon perässä. Juuri jollakin hetkellä joku tohelo tuuppaisi pallon omaan päätyyn, ja koska siellä ei olisi puolustusta, saati maalivahtia, olisi peli sitä myöten pelattu.
Jäisi porkkanat saamatta, eivätkä jänikset siksi pelaa jalkapalloa.
Ne vain pariutuvat, pakenevat ja etsivät porkkanoita. Elämä on siinä.
Mutta ihminen on oppivainen. Se osaa katsoa mallia ja toistaa mitä muut tekevät.
Ja minusta hassuinta on, että ihminen kopioi vauhdilla tuota suloisten pupujussien mallia.
Pariudu, pakene ja etsi porkkanoita! Se on siinä.
Ihmisen tärkein ominaisuus, sosiaalisuus ja yhteisöllisyys on jäänyt huomioimatta.
Ja koska ihminen ei opi vuodessa, eikä edes viidessätoista vuodessa, että menestyksemme perustuu nimenomaan joukkuepelaamiseen, milloin sitten?
Jokainen kaipaa yhteisöä. Se etsii laumaa johon kuulua. Tuo historiallinen kutsu on koodattu perimäämme. Se kysyy hyväksyntää ja etsii omaa paikkaansa laumassa.
Pelin säännöt ovat muuttuneet. Niitä on yksinkertaistettu.
Tärkeintä on vain juosta saman pallon perässä ja tehdä maali.
Ja koska meillä kaikilla on erilaisia ominaisuuksia, opittuja ja perittyjä, on elämän tuhlausta jättää ne käyttämättä.
Siksipä jokaisen paikka, on se sitten hyökkäyksessä, puolustuksessa, valmennuksessa, vaihtopenkillä tai vaikkapa kannustusjoukoissa on tärkeä.
Mutta missä ihminen oppii tuon monimutkaisen pelin kuviot, jota jänis ei oppinut?
Nuo kaksi silmäparia, jotka kohtasivat jossakin päin eteläistä Suomea, halusivat perustaa lauman.
Pienen sosiaalisen yhteisön, joka lähti kasvamaan.
Koska maailma oli muuttunut, eikä kotiluolan lieden välttämättä tarvinnut olla koko ajan lämmin, vaan valmispitsan pystyi näppärästi lämmittämään mikrossa, vapautti se molemmat metsästämään.
Toisaalta tehokkus määräsi metsästysajat, ja niinpä kävi että toinen metsästi porkkanoita yöllä, toinen päivällä.
Vaan siinäpä piilee vaara. Nykyään sivistyneet psykologit ymmärtävät että ihmisen sosiaaliset- ja fyysiset taidot opitaan pääsääntöisesti lapsuudessa. Lapsuus rakentaa elämämme täytekakun ja se mitä saamme aikuisena siihen pinnalle, on vain kauniita kynttilöitä. Ja moni kakku onkin päältä kaunis.
Mutta sitä, mikä ihmisestä tekee ihmisen, ei ole vielä oikein ymmärretty. Päinvastoin siinä otetaan takapakkia. Yhteisöllisyys, kuuluminen johonkin, juurtuminen johonkin kulttuuriin ja hyväksyminen itsensä osana sitä, tekee ihmisestä ihmisen. Se erottaa ihmisen jäniksestä, joka vain pariutuu, pakenee ja etsii porkkanoita.
Vaan sattuipa niin että nuo molemmat silmäparit olivat eläneet lapsuuden turvallisuudessa.
Siellä oli kasvanut kaksi leijonanpentua, joille maailma oli vapaa. Se näytti maailman iloisena ja vapaana mahdollisuuksille.
Saman mahdollisuuden he halusivat tarjota uusille leijonanpennuille. Maailma on vapaa ja siellä on jokaiselle paikka. Siellä on lämmin ja turvallinen kotiluola, jossa oppia elämää ja löytää aikanaan oma paikkansa.
Tuo koulu, joka sata vuotta sitten oli rakennettu kyläyhteisön keskukseksi, kansan sivistämiseksi, sai uuden tehtävän.
Sinne muutti tuo pieni lauma, joka on sittemmin kasvanut kahdesta silmäparista jo seitsemään.
Isä hoitaa omaa porkkamaataan koululla, äiti kulkee kotoa naapurikunnassa hoitamassa omaa kutsumustaan.
Lapset kiipeilevät puolapuissa, roikkuvat rekkitangolla, keinuvat köysillä, mutta heitä kiinnostaa kaikki, mikä liittyy touhuamiseen. He näkevät läheltä ilot ja surut, ja sen että elämä ei ole taistelupaikka, jossa taistellaan korkeimmasta paikasta. Se on yhteisö, jossa eletään niin että jokaisella on turvallista. Sieltä on joskus helppo lentää omaan maailmaan ja nähdä elämä avoimena, turvallisena ja täynnä mahdollisuuksia.
Niinpä he juoksevat innolla myöskin sille porkkanamaalle, jota isä kasvattaa.
Elämä tallentuu muistoihin. Joskus sitä tallentuu myös kameraan.
Porkkanamaaltakin tulee otettua joskus kuvia.
Ja joskus on hauska liittää nuo kuvat erilaiseen kontekstiin. Tässäpä vielä kertaallen tarina, joka saa ehkä jossakin välissä jatkoa.
ps. videossa on suomenkieliset tekstitykset. Mikäli ne ei näy, klikkaa video näkymään youtubeen tästä ja paina cc nappia videon alareunassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti