Mikan Palvelu

Mika on mopomies.
Jostakin lumihiutale pudotessaan nappaa muotonsa. Yleensä se saavuttaa kuusikulmaisen muodon, jakautuen lopulta lukemattomiin variaatioihin. Jokainen lumihiutale on erilainen.
Minä nappaan kourallisen lunta käteeni, teen niistä lumipalloja, viskelläkseni niitä ympäriinsä.

Mutta nyt käteeni tippui hiutale, josta en pyöräytäkään palloa ja viskaa sitä kohti jonkun klyyvaria.
Sillä Mika on myös herrasmies.
Maailma on kova paikka jokaiselle lumihiutaleelle. Se lopulta sulattaa jokaisen, eikä lopulta kukaan ole sen kummempi.
Mutta maailma on armottomampi paikka, jos sattuu saamaan muotonsa suojasäällä.
Mika on sellainen. Mika on kehitysvammainen.

Liian usein maailma on taistelupaikka, jossa vihollinen kohdataan brutaalisti kvartaali kvartaalilta.
Häviön tullessa kerätään voimia, jotta seuraava taistelu varmasti voitettaisiin. Tuossa taistelussa unohdetaan helposti ne, jotka oikeasti ymmärtävät pelin tarkoituksen.
Elämä ei ole taistelua muita vastaan. Se on tekemistä ja hyväksyntää.
Ja Mika on tekijämies.

Joskus jossakin oli juttua Mikan mattokutomosta. Jossakin autotallin uumenissa louskutti kangaspuut sylkien mattoja maailmalle. Ja jokainen kyyninen ihminenhän tietää että mattoja saa mattokaupasta, kvartaali kvartaalilta.
Vaan jokaisella matolla on tarinansa. Jokaisen maton takana on tekijämies. On mattoja jossa sukkulaa loimien välissä on heilutettu kuparissa kulkevien elektronien voimin, nappia painamalla. On mattoja, jossa sukkula on juossut loimissa käsien heiluttamana.
Vaan molempien takana on aina tekijämies. Eikä lopulta ole väliä kuinka monta mattoa syntyy kvartaalilla. Hienointa on että niitä syntyy, mutta vielä hienompaa on että tekijä siitä nauttii.

Sillä katsopa taaksesi! Katsopa itseesi! Se mistä me rakennumme, koostuu siitä miten saimme hyväksyntää. Jos hyväksyntä jäi saamatta, näkyy seuraava kvartaali melko kyyniseltä.
Sellainen on ihmismieli.

Mutta Mika ei katso kvartaalia. Mikasta on hienoa tehdä jotakin.
Pienten lasten isänä, seuraan joka päivä onnistumista ja epäonnistumista. Ja kaikki lapset ovat erilaisia. Joku tykkää lukea, toinen piirtää, kolmas keikkuu puussa, ja ehkäpä jokainen pujottaa jossakin välissä helmikoruja nauhaan. Ja väjäämätön totuus on että joskus käsi lipsahtaa, ja kaikki helmet putoilevat maahan.
Juuri sillä hetkellä puntariin laitetaan elämä ja edellinen kvartaali.

Se miten me suhtaudumme muihin, peilaa itseämme.


http://www.mikanpalvelu.fi/

Mitä byrokratia on, ja kuinka sitä tulisi ymmärtää?

Moni tavallinen tallaaja ei aina ymmärrä viranomaistraditioon kiinteästi kuuluvaa byrokratiaa.
Asia ei oikeasti ole lainkaan niin vaikea, kuin moni saattaisi luulla.

Tavalliset ihmiset käyttävät facebookia, Kauhajoen kunnallislehteä, tai jotain muuta sosiaalista mediaa ilmaistakseen itseään. (Sosiaalinen media on sellaista ihmisten välistä vuorovaikutusta virtuaalitodellisuudessa, mitä joskus aikoinaan hoidettiin naapurin kanssa kahvikuppi tai kirves kädessä.)
Byrokratia on vanha viranomaisten tapa toteuttaa tuota keskinäistä sosiaalista vuorovaikutustaan.
Jos tavallinen ihminen haluaa kertoa jostakin asiastaan kavereilleen, hän käyttää siihen vaikkapa Facebookin tilapäivitystä.
Se saattaa olla luonteeltaan informatiivista, tai yleistä statuksen kohotusta, kuten minulla.

Ja viranomaisilla on aivan samanlainen tarve. He tahtovat että saman asian näkee mahdollisimman moni kaveripiirin viranomainen. Tuo alkeellinen viranomaisten sosiaalinen media on nimeltään byrokratia.
Tämän vuoksi se sama paperi kiertää kädestä käteen, kunnes se on varmasti tavoittanut jokaisen viranomaisen.
Ja juuri sillä hetkellä, kun se on tavoittanut jokaisen viranomaisen kaverinkin, pyytävät he uutta paperia.
Syy miksi he haluavat uudenlaisen paperin edellisten lisäksi, on minullekin jäänyt hiukan epäselväksi?
Ehkä he eivät osaa kirjoittaa kovinkaan lahjakkaasti ja niinpä he haluavat että maallikot kirjoittavat uuden paperin, jotta he voivat sitä ihastella ja kertoa siitä taas virkamieskavereilleen.
Ja kyllä, kohottaakseen statustaan.
Kätevää eikö totta? Ainakin oleellisesti kätevämpää kuin intiaanien käyttämät savumerkit.

Tuosta omasta ajokorttiasiastani muistui mieleeni tuore tapahtuma.

Tuon viranomaisten oman sosiaalisenmedian yksi tärkeimmistä kulmakivistä on tuore leima.
Siis lipussa kuin lapussa täytyy ehdottomasti olla kohtuullisen tuore leima.
Eikä asiassa mitään pahaa ole, onhan erilaiset leimat monesti melko kauniita. Leima on eräänlainen viranomaisten tapa ilmaista hymiö tai vaikka LOL.
Ja miten maailma olisikaan mukavampi paikka, jos kaikki leimaisivat paperit mansikkaleimoilla.

Niin, läheinen henkilö päätti kolmisen vuotta sitten hankkia ajokortin. Sellaisen kauniin vaaleanpunaisen kuvallisen muovilätkän, millä voi kätevästi raaputtaa talvella ikkunat auki.
Jos maksaa tukun rahaa, tunnistaa vähän erilaisia liikennemerkkejä, eikä sekoita jarru- ja kaasupoljinta, saa tuollaisen ikkunanraaputtimen.
Tai oikeastaan sen saa aluksi kahden vuoden määräajaksi, jonka jälkeen tulee suorittaa niinkutsuttu kakkosvaihe.
Kakkosvaiheen merkitys autoilijoille ei ole jostakin syystä täysin selvinnyt.

Vaan minäpä selitän, ettei kenellekään käy kuten tuolle nimeämättömälle henkilölle.
Yleisin virhe on luulla kakkosvaiheen olevan jonkinlainen suoritus, jossa ilmaistaan että ne ykkösvaiheessa vaaditut kriteerit eivät vain ole päässeet unohtumaan. Olettamus on virheelinen, sillä kakkosvaiheen voi suorittaa ajamalla vaikka vastaantulijan kaistaa, tai luulemalla stop-merkkiä koiraksi.
No nyt joku kansan syvistä riveistä viittaa kiltisti ja antaessani suunvuoron, hän lausuu että puhun höpöjä. Kyse on ihan vain rahastuksesta.
No näinpä, voisin kansanmiehenä sanoa ja luulla. Vaan kun minulla sattuu olemaan pikkuisen enemmän elämänkokemusta, niin tiedän että tuo on täysin järjetön ja populistinen(tosi muodikas sana muuten) heitto.
Olkinukke, lausuisi joku yliopistolla pyörinyt kaveri.

Kumpikin väittämä on täysin väärä( ja hei siellä yliopistolla, mennään asiassa eteenpäin: olkinukkekaan ei kyllä oikeasti liity tähän yhtään mitenkään).
Kakkosvaiheen tarkoitus ei ole näyttää kenellekään osaako joku ajaa tai ei. Eikä siinä ole kysymys mistään rahastuksesta.
Kyse on elämän ja kuoleman kysymyksestä. Kyse on statuspäivityksestä.

Kokeilepa vain olla 2 viikkoa ilman Facebookin tilapäivitystä, tai jättää twiittamatta, jos naapurin kissa on sattunut kuolemaan.
HA HA! Huomaatko? Statuksesi on tuhoutunut? Olet käytännössä sosiaalisesti kuollut, jos et ole voinut päivittää statustasi.
Kakkosvaiheessa on puhtaasti kyse samasta asiasta. Statuksen päivityksestä. Eikä laisinkaan kakkosvaihetta suorittavan henkilön statuspäivityksestä, sillä hän voi näppärästi päivittää sen facebookkiin.
Kyse on viranomaisten statuspäivityksestä ja olennaista että sieltä ei vain puutu se tuore LOL.

Nimittäin tuo tuttavani(no okei, on se veli) kävi autokoulun. Parin vuoden jälkeen hän suoritti vaaditun kakkosvaiheen.
Hän asustelee sellaisella alueella, missä on busseja, ratikoita ja jopa metroja, eikä hän näin ollen tarvitse citymaasturia.
Kuitenkin, toisinaan ajokorttia saattaa tarvita, ja varsinkin jos joskus haluaa päivittää statuksensa bussista citymaasturiin, ...ja niinpä hän suoritti tuon kakkosvaiheen.
Jokusen viikon jälkeen hän töiden jälkeen bussissa istuessaan ajatteli, että jospa sen uuden kortin kävisi noutamassa poliisilaitokselta?

Minä, laajaan kokemuspiiriini nojaten olisin heti arvannut vastauksen.

Poliisisetähän nimittäin ilmoitti heti, että sehän on mahdotonta!
Suoritatte nyt vaan kiltisti koko autokoulun ykkösvaiheineen, kirjallisineen ja ajokokeineen uudestaan. Odotatte ihan kiltisti taas jonkun aikaa, ja suoritatte taas kakkosvaiheen toistamiseen.
Ja ensikerralla muistatte että kakkosvaiheen suoritettuanne kiikutatte kahdenviikon sisällä sen leimatun paperin tänne asemalle, sillä muuten byrokratian tilapäivitykset tulevat myöhässä, ja huolella luotu status kuolee.
Statuksen rakentelu on aloitettava alusta.

Hän siis suorittaa koko autokoulun ykkös- ja kakkosvaiheineen uudestaan, ihan vain sen vuoksi että unohti kakkosvaiheen suoritettuaan viedä tuoreen poliisin statuspäivityksen LOL:lineen kahdenviikon sisällä poliisille.

Jos siis ette ymmärrä byrokratiaa, mutta ymmärrätte kuinka tärkeä asia sosiaalinen media ja oma status on, ymmärrätte hyvin myös byrokratiaa.

Kortti lähti, eli kuinka ajauduin rikolliseksi!

Täällä, sivistyksen toisella puolella, virkavalta on ollut kiireisenä.
Valvoessaan oravia, vuosina 2009 ja 2010, havaitsivat kolme kertaa, että keskellä ei mitään, suurilla lakeuksilla, joku poloinen huristelee nopeutta, joka oikeuttaa 70€ rikesakkoon.
Viimeinenkin karhu, kaivautui talvipesäänsä 29.8.2010, jolloin poliisisetä käänsi katseensa tielle, jossa huristeli yksinäinen auto...
...Eilen, 24.1.2011, joku reipas poliisisetä oli vihdoin löytänyt kynän, tai oli peräti oppinut käyttämään wordia, ja haluaa minulta ainokaista henkilökorttia 6 viikoksi?(on mulla oikeasti passikin, mutta en kerro sitä, vievät pian senkin)
Mutta kestikö poliisisedältä 5 kuukautta löytää kynä vai opetella käyttämään wordia?

Noh, penaltia tulee, ja päätös on noudettavissa kuvallista korttia vastaan 21.2.11.
Minulle on varattu 3 viikkoa aikaa lausua jotakin puolustuspuheenvuoroja. Ja tässäpä lausuntoni:


KIRJALLINEN LAUSUMA AJOKIELTOA KOSKEVASSA ASIASSA.

Arvoisa poliisisetä tai -täti.
Toivon että et ota tätä lausuntoa henkilökohtaisesti, sillä minulla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, kuka sen lukee, ja onko tuo lukija herännyt aamuunsa yrmeänä, ja ymmärtäneekö hän lainkaan huumoria?
Olen syyllistynyt kolmeen liikennerikkomukseen 1.10.2009-29.8.2010 välisenä aikana, josta minulle ollaan määräämässä 6 viikon kotiarestia.

Koska erinäisiin seikkoihin vedoten voisin lausunnollani kerjätä kotiarestini 4 viikkoon, jätän lausunnon(noh, vaimoni ei ole väkivaltainen, joten kestän myöskin 6 viikon kotiarestin).
Kunnioitan syvästi lakia, ja tiedän miksi liikennesäännöt on laadittu ja olen pyrkinyt niitä noudattamaan.
Koska kuitenkin nyt noita sääntöjä olen eittämättä rikkonut, olen ilman muuta syyllinen ja tuomittava vähintään 4 viikon kotiarestiin.
Tiedän että poliisin työ saattaa ajoittain tuntua turhauttavalta, eikä poliisit laadi niitä sääntöjä ja rangaistuksia, joiden keskellä elämme.
Koen kuitenkin että poliisin tehtäviin kuuluu valvoa paikkoja, joissa liikennerikkomukset vaarantavat muiden tiellä liikkujien turvallisuutta(ja tottakai myös omaa turvallisuuttani).
Kahdessa tapauksessa, noista kolmesta, on liikenteessä ollut enemmän oravia, kuin ihmisiä.
En tuolla väheksy oravia, tai väheksy sitä etteikö liikennesäännöt olisi laadittu noudatettaviksi kaikkialla, mutta ihmettelen onko työhön lähdetty biologian oppikirja kainalossa, vai onko tehtävänä ollut valvoa liikenneturvallisuutta?

Liikennerikkomukset, jotka olen tehnyt erehdyksissäni, en tahallisesti, eivät ole saaneet minua kokemaan katumusta.
Mutta koska olen kuitenkin rikkonut lakia ja siitä on määrätty tuomio rangaistukseksi, jotta ymmärtäisin tekojeni vakavuuden, mutta joka vain saa minut suhtautumaan asiaan jopa ei toivotulla tavalla, olenkin ryhtynyt omatoimiseen katumusharjoitukseen.
Kaadoin aluksi kupillisen haaleata kaakaota päälleni. Tuon jälkeen kippasin ämpärillisen tuhkaa päälleni ja nukuin eteisessä seuraavan yön.
Palellessani yön kylminä hetkinä lausuin mielessäni seuraavaa; kadun syvästi tekojani, enkä erehdyksissäni enään toiste siirrä katsettani auton mittaritaulusta tielle.

Miehenä minulle on toisinaan hankalaa keskittyä kahteen asiaan kerralla, ja niinpä olen pyrkinyt pitämään katseeni ensisisijaisesti tiessä, enkä nopeusmittarissa.
Tuota ajatusta noudattaen, noin 500 000 ajokilometrin aikana, en ole vahingoittanut ajaessani oravaakaan, saati rutannut yhdenkään pyhän lehmän peltiä.
Tästälähin muistan että tärkeintä on tietää missä mittarin viisari milloinkin on,
...ja muistamaan että jäniksillähän jokatapauksessa on väistämisvelvollisuus.

Kunnioittaen,
pikkurikollinen


Odottelemaan poliisin kommentteja... palaan samaan aiheeseen neljän viikon kuluttua, jolloin tiedän aiheesta taas enemmän. Sitä ennen muita juttuja, ja vihjeitä saa laittaa.

Alkusanat

No nyt lykkäsin itseni jyrkänteen reunalle ja koetan houkutella sinne muitakin.
Pidän jo yritysblogia, mutta siihen on haastavaa löytää aiheita.
Ajatuksia toki löytyy, mutta sensuroin ne jo mielessäni.
En viitsi sotkea sitä kaikella typeryydellä ja hölmöydellä mitä mieleen milloinkin juolahtaa, sillä eihän kaikki ihmiset ole huumorintajuisia.
Siinä on yritettävä suhtautua asioihin kaikella sivistyksellä ja toisaalta aiheita täytyy rajata.
Mutta pikkurikollisena ajatus on vapaa. Voi sanoa suunnilleen sen minkä sylki suuhun tuo, ja jos joku kokee että hulluja tuo latelee, niin mitäpä tuosta.
Senkun viskelee käpyjä, niin minäkin teen.
Pikkurikollinen on sellainen.

Ja vaikken itseäni kovin rikolliseksi koe, niin minkäs asialle voin.
Siitä kertoo seuraava kirjoitus.